Laki Suomen Akatemiasta

Eduskunnassa äänestetään huomenna Suomen Akatemiaa koskevasta laista. Aion äänestää hallituksen esitystä vastaan. Laki on paitsi huono, myös turha. Se ei paranna tieteenteon mahdollisuuksia eikä ole millään lailla välttämätön - tämä siitä huolimatta, että opetusministeriö on lain perusteluissaan kytkenyt sen viime keväänä hyväksyttyyn uuteen yliopistolakiin.

Kyseenalaisinta lakiesityksessä on Akatemian virkojen lakkauttaminen ja siirtäminen määrärahoina yliopiston tai tutkimuslaitoksen palvelussuhteiksi. Akatemiatutkijan työnantajan vaihtuminen Suomen Akatemiasta yliopistoksi tulee mitä todennäköisimmin kaventamaan Akatemian rahoituksella työskentelevien tutkijoiden mahdollisuutta edistää tieteen monialaisuutta. Väitettä voi olla ensi kuulemalta vaikea hyväksyä, ellei ole omaa kokemusta tutkimuksenteon reunaehdoista. Siksi perustelen sitä seuraavassa.

Se, että yliopistoon työsuhteessa oleva tutkija on tähän saakka tehnyt tutkimustaan työsuhteessa Suomen Akatemiaan, on taannut tutkijalle tietyn työrauhan. Tutkija on huomattavasti vapaampi valitsemaan tutkimuskohteensa, valloittamaan kokonaan uusia tutkimusalueita tai yhdistämään tutkimusalueita luovasti, jos hän tekee tutkimustaan Suomen Akatemian eikä yliopiston alaisuudessa. Akatemian rahoituksella työskentelevän tutkijan vapaus yliopisto- ja oppiaineorganisaatiosta takaa sen, että tutkijalla on edes teoriassa mahdollisuus tehdä tutkimusta tavalla, joka ei ole synkroniassa laitoksen virallisen tutkimusparadigman tai dominoivan tutkimusalueen kanssa.

Tämä ei ole syytös yliopistoja kohtaan. Tunnettu tosiasia on, että yliopistolaitoksilla tehty tutkimus on luonteeltaan konservatiivisempaa ja rajoittuneempaa kuin vapaana perusopetuksen ja laitoksen profiloitumisen paineista tehty akateeminen tutkimus.

Yliopistollisilla oppiaineille on tyypillistä kannustaa opettajiaan ja tutkijoitaan valitsemaan tutkimuskohteensa siten, että tutkimus palvelee samalla perusopetusta ja tutkimustulokset hyödyttävät sitä tutkimusta, jossa laitos on ansioitunut tai jolla se haluaa profiloitua. Tämä heikentää laitokseen palvelussuhteessa olevien opettajien ja tutkimjoiden mahdollisuuksia keskittyä omaan tutkimukseensa siten, että myös uusien, yllättävien tieteellisten avausten tekeminen on mahdollista.

Sanoessani näin en moiti yliopistoja. Tieteellisessä keskittymisessä, syventymisessä, historiatietoisuudessa ja konservatiivisuudessa on omat hyvät puolensa. Harvemmin on kuitenkaan niin, että sama laitos onnistuu sekä profiloitumaan tietyn tutkimussuunnan kansainvälisenä suunnannäyttäjänä että tekemään uusia innovatiivisia avauksia eli kasvattamaan laitoksen monialaisuutta.

Koska yliopistollisilla laitoksilla on omat tehtävänsä, mm. opetustehtävä, on ymmärrettävää, että meillä tähän saakka on ollut erikseen yliopisto ja tutkimuslaitokset, ja niiden lisäksi vielä riippumaton Suomen Akatemia, jonka tehtävänä on ollut korkeimmasta tieteellisestä tutkimuksesta vastaaminen. Suomen Akatemioiden tutkijoiden riippumattomuus yliopiston organisaatiosta on taannut tutkijoille edes teoreettisen mahdollisuuden esittää uusia tieteellisiä avauksia ja tulkintoja silloinkin, kun ne ovat olleet ristiriidassa yliopistossa tai kyseessä olevalla tutkimuslaitoksella vakiintuneiden näkemysten kanssa.

Suomen Akatemian itsenäisyyttä on tähän saakka arvostettu. Yliopistotutkijoiden keskuudessa akatemiavirat ovat olleet tavoiteltuja juuri niiden suoman työrauhan vuoksi. Suomen Akatemia –lain uudistusta kohtaan esitetty kritiikki on näin ollen lähtenyt siitä, miten tiedeorganisaatiot meillä toimivat ja millaiset olosuhteet ovat otollisimmat uutta luovan tieteen syntymiselle. Yliopistoilla on ollut oma tehtävänsä ja Akatemialla omansa.

On odotettavissa, että yliopistot ja tutkimuslaitokset tulevat jatkossa, uuden yliopistolain myötä, profiloitumaan entistä tiukemmin. Pärjätäkseen rahanjaossa yliopistojen on erottauduttava, siis profiloituva ja keskityttävä omille alueilleen entistä selkeämmin. Näin voidaan tehdä läpimurtoja ja syventää ymmärrystä valitulla tutkimusalueella, mutta on selvää, että myös yksittäisiin tutkijoihin kohdistuvat paineet keskittää tutkimuksensa nimenomaan taustaorganisaationsa valitsemalle alueelle tulevat samalla kasvamaan. Keskittymisen ja syventymisen varjopuoli on se, ettei yksilöille ja toisinajattelijoille ole järjestelmässä riittävästi tilaa.

Viimeisimmässä Helsingin Sanomien viikkoliitteessä on haastateltu erästä ansioituneimmista suomalaisista tutkijoista, taloustieteilijä ja Nobel-ehdokas Bengt Holmströmiä. Holmströmin tarina on esimerkki siitä, miten pitkälle visionäärinen ja tottelematon tutkija voi tieteellisellä uralla päästä; uusista yllättävistä näkökulmista asioita ajatteleva voi edetä aina Nobel-palkintoon saakka. Kyse on siitä, onko tutkijalla mahdollisuutta - tai rohkeutta - tarttua aiheisiin, jotka eivät ole kyseessä olevan laitoksen tai oppiaineen vallitsevan paradigman mukaisia. Jos tutkimuksen edellytyksiä halutaan tiedepoliittisesti edistää, luovan tieteen ehtoja ei pitäisi tietoisesti kaventaa.

Nyt uudistettavan Suomen Akatemia -lain sisältämien epäkohtien vuoksi on välttämätöntä, että lain vaikutuksia seurataan ja sitä ollaan valmiita muuttamaan, mikäli asiantuntijoiden ennakoimat riskit, kuten tieteen monialaisuuden kapeneminen, realisoituvat – mitä kukaan ei tietenkään toivo. Tämän lain kohdalla olisin hyvin mielelläni väärässä. Tulkintani vastaa kuitenkin sitä kritiikkiä, jota akateemikot, Suomen Akatemian tutkijat ja professorit, samoin kuin Tieteentekijöiden liitto ja Professoriliitto ovat julkisuudessa laajasti tuoneet esiin. Tiedän taustaltani tutkijana hyvin sen, että tutkijat ovat väistämättä itse työnsä edellytysten, tiedeyhteisön sisäisen organisoitumisen ja tieteen kehittymisen parhaita asiantuntijoita.

Lopuksi. Vaikka olinkin viime keväänä tyytymätön yliopistolain käsittelyn lopputulokseen, äänestin lain puolesta. Tämä siitä syystä, että lain valiokuntakäsittelyssä lakiin tehtiin monia vihreän eduskuntaryhmän vaatimia merkittäviä muutoksia, jotka olivat yhtäläisiä yliopistolaisten, mm. Tieteentekijöiden liiton, esittämille vaatimuksille. Laki muuttui ratkaisevasti parempaan etenkin perustuslakivaliokunnan, mutta myös sivistysvaliokunnan käsittelyssä. Olin näiden molempien valiokuntien jäsen, ja siten vastuussa lakiin tehdyistä muutoksista. Suomen Akatemia -lain kohdalla tilanne on tyystin erilainen. Opetusministeri(ö) ei tällä kertaa ole ollut halukas tekemään lakiin asiantuntijoiden esittämiä muutoksia. Mikä olennaisinta, ministeri ei pitänyt mahdollisena luopua lain ongelmallisimmasta pykälästä, jonka myötä akatemiavirat todellisuudessa lakkautetaan. Näistä syistä en näe itselläni sivistysvaliokunnan jäsenenä - ja taustaltani tutkijana - mitään muuta vaihtoehtoa kuin äänestää hallituksen esitystä vastaan.

Yliopistokadusta viimein kävelykatu!

Aloitteeni Yliopistokadun muuttamisesta kävelykaduksi hyväksyttiin tällä viikolla kaupunginhallituksessa. Loistavaa!

Helsingin keskustan muuttaminen kävelykeskustaksi sisältyy vuoden 2002 yleiskaavaan, mutta sen toteuttamiseksi on toistaiseksi tehty vähän. Kävelykeskustoja löytyy jokaisesta itseään kunniottavasta eurooppalaisesta kaupungista ja on häpeä, ettei meillä ole edelleenkään sellaista.

Yliopistokatu on kuitenkin hyvä alku. Sijainti yliopiston keskustakampuksella tekee erityisen tarkoituksenmukaiseksi aloittaa juuri siitä. Opiskelijat, tutkijat ja kansalaiset tarvitsevat yhdistävän agoran, jolla voi hengailla ja vaihtaa ajatuksia. On myös kampuksen yhtenäisyyden kannalta hyvä, että rakennuksesta toiseen voi kulkea helposti, ilman häiritsevää liikennettä.

Helsingin kaupunkisuunnittelua on liian kauan tehty insinööri- ja byrokraattivetoisesti: on aika kiinnittää huomiota siihen, miltä kaupunki asukkaistaan tuntuu!

Monimuotoisuutta metsänhoitoon

Kävimme eduskunnassa torstain suullisen kyselytunnilla keskustelua metsänhoidosta. Kysyin maa- ja metsätalousministeri Anttilalta, miten hän aikoo edistää metsänhoidon kehittymistä monimuotoisempaan ja ekologisempaan suuntaan.

Sirkka-Liisa Anttila toi syyskuun lopun Helsingin Sanomissa esille muuttuneita ajatuksiaan Suomen metsien hoidosta. Ministerin ajatukset kuulostivat luonnonsuojelun näkökulmasta jopa hämmästyttävän hyviltä.

Anttila esitti, että metsänhoidon keinovalikoimaa pitää laajentaa ja omistajille antaa enemmän mahdollisuuksia valita itse, miten haluavat metsiään hoitaa.

Vielä viime kesänä maa- ja metsätalousministeriö oli ollut esittämässä metsälain uudistusta, jossa olisi jatkettu perinteisellä linjalla. Lakiesitys sai kuitenkin lausuntokierroksella niin murskaavan vastaanoton – jopa metsäteollisuuden vahvat toimijat Metla ja MTK kritisoivat esitystä – että ministeri pisti sen uudelleenvalmisteluun.

Ministeri on luvannut, että uudistukset metsälakiin tehdään viimeisimmän ekologisen tiedon pohjalta ja uudistusta valmistelemaan kutsutaan myös "toisinajattelijat" – mikä toivottavasti tarkoittaa luonnonsuojeluväkeä.

Mielipidepittaukset osoittavat, ettei nykyisillä metsänhoitotavoilla ole enää laajaa yhteiskunnallista hyväksyntää. Kansalaiset haluavat metsänhoitoon ekologisempaa näkemystä, ja syystä: tehometsätalous on suurin syy metsälajien katoamiseen ja monimuotoisuuden vähenemiseen.

Myös metsien käytön yhteiskunnallinen tehtävä on muuttunut. Tästäkin syystä metsäteollisuuden on jatkossa syytä panostaa määrän sijasta laatuun. Jatkuvan kasvatuksen periaatteilla hoidettu metsä tuottaa hyvälaatuista puutavaraa pitkälle jalostettujen puutuotteiden raaka-aineeksi. Uusimman tutkimustiedon valossa jatkuva metsänhoito on avohakkuita jopa taloudellisesti kannattavampaa.

Ensi vuosi on luonnon monimuotoisuuden teemavuosi. Olisi hienoa, jos Suomessa päästäisiin jo ensi vuonna hoitamaan metsiä monimuotoisuutta ja luonnollista uusiutumista varjelevalla tavalla.

Katseet kohdistuvat ministeri Anttilaan – on aika siirtyä sanoista tekoihin.

Hätämajoitus myös romaneille

Tein tänään alla olevan valtuustoaloitteen.
Kylmä yö on kylmä kaikille.

Valtuustoaloite hätämajoituksen järjestämiseksi

Kerjäävien Romanian romanien oleskelu Helsingissä on muodostunut ilmeisen pysyväksi ilmiöksi. Heidän tulonsa tänne on laillista, koska EU-maiden kansalaisina heillä on vapaa liikkumisoikeus. Romanit elättävät itsensä kerjäämällä eivätkä ole hakeneet apua sosiaalitoimesta tai muilta viranomaisilta. Romanien luottamus viranomaisiin on heikko, koska kotimaassaan he ovat usein kohdanneet syrjintää ja suoranaista vainoa myös viranomaisten taholta.

Suomessa romanit eivät halua hakea apua viranomaisilta myöskään siksi, että siitä voisi seurata lasten huostaanotto tai käännyttämispäätös. Käännyttäminen olisi heidän kannaltaan katastrofaalista, koska olot ovat kotimaassa vieläkin heikommat kuin täällä.

Romanit elävät leireissä itse kyhäämissään asumuksissa tai asuntovaunuissa. Joukossa on lapsia, vanhuksia, vammaisia ihmisiä ja raskaana olevia naisia. Olosuhteet ovat erittäin heikot: peseytymis- ja wc-mahdollisuudet voivat puuttua eikä kunnollista lämmitystä ole.

Toistaiseksi Helsingin kaupunki ei ole kyennyt tai halunnut auttaa romaneita mitenkään. Eri hallinnonalojen välillä on ollut ristiriitaisia näkemyksiä siitä, kenelle asia kuuluu. Perusteena on käytetty myös sitä, että romanit itse eivät ole apua hakeneet.

Lokakuun lopussa kaupunki jopa hajotti romanien leirin Kalasataman metroaseman liepeillä. Leirin purkaminen ei kuitenkaan ratkaise ongelmaa edes kaupungin näkökulmasta, vaan siirtää sen ainoastaan paikasta toiseen. On epärealistista kuvitella, että tekemällä olot romaneille mahdollisimman vaikeaksi romanit saadaan palautettua takaisin kotimaihinsa. Romanien ongelmien syihin pitää tietysti puuttua lähtömaissa ja tätä työtä pitää tehdä EU-tasolla. Jo Helsinkiin saapuneiden romanien auttamiseksi tarvitaan kuitenkin kiireellisiä toimia juuri täällä.

Helsingin kaupungin tulisi viipymättä, yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa, järjestää romaneille hätämajoitustilat. Jos viranomaisapu ei romanien tilanteeseen sovi, tulisi kaupungin kantaa vastuunsa valtuuttamalla kolmannen sektorin järjestöt hätämajoituksen järjestäjiksi. Me allekirjoittaneet valtuutetut esitämmekin, että kaupunki ryhtyy toimenpiteisiin järjestääkseen romaneille hätämajoituksen. Hätämajoitus ei olisi tarkoitettu pysyvään oleskeluun, vaan siinä viipymisen vuorokausimäärä voisi olla rajoitettu. Esimerkiksi Diakonissalaitoksella on Rom po Drom-projektin myötä jo käsitys siitä, millaista apua romanit tarvitsevat ja keskusteluyhteys heidän kanssaan. Muita yhteistyötahoja voisivat olla esimerkiksi Vailla vakinaista asuntoa ry, Sininauhaliitto, Amnesty sekä Romaniasiain neuvottelukunta.

Helsingissä 4.11. 2009
Valtuutettu Outi Alanko-Kahiluoto

Helsinki kannattaa ruuhkamaksuja

Onnea Helsinki!

Kaupunginhallitus hyväksyi eilen ruuhkamaksulausunnon, jossa toivotaan ruuhkamaksujen käyttöönottoa Helsingin seudulla. Puolesta äänestivät Vihreät, Vasemmistoliitto, Keskusta ja osa Demareista.

Tervetuloa siis raikkaampi hengitysilma, lisää joukkoliikennettä ja vähemmän ruuhkia - tätä kaikkea ruuhkamaksuista liikenne- ja viestintäministeriön selvityksen perusteella seuraa.

"Järkivihreä" Kokoomusryhmä äänesti lausuntoa vastaan. Kokoomuslaiset pelkäävät, että maksut aiheuttavat haittaa elinkeinoelämälle.

Elinkeinoelämän ja sen talutusnuorassa kulkevan Kokoomuksen soisi tutustuvan paremmin saatavilla olevaan tutkimustietoon. Britanniassa paikallinen "EK", Confederation of British Industry (CBI) on todennut omien tutkimustensa perusteella, että oikien toteutetuista ruuhkamaksuista nettovaikutus on elinkeinoelämälle positiivinen.

Pävätkää perässä

Uusista työsuhteista yhä useampi jää palkkatyön ja yrittäjyyden välimaastoon. Tätä monenkirjavaa joukkoa ei lainsäädäntö, edunvalvonnasta puhumattakaan, juuri lainkaan tunnusta eikä tunnista. Työelämän kenttä on moninainen, mutta lainsäädäntö on jämähtänyt 70-luvulle.

Lisäksi työntekijän lailliset oikeudet on sidottu työsuhteen laatuun. Se ei enää ole millään lailla perusteltua, kun työsuhteet ovat niin monenkirjavia.

Ajatellaan vaikka pätkätyöntekijän lomaoikeutta. Epätyypillisestä työstä seuraa epätyypillinen loma tai ei lomaa ollenkaan.

Kaverini Mikko on esimerkki työlainsäädännön väliinputoajasta. Hän oli viime kesänä uusi työntekijä eikä siksi viettänyt yhtään lomapäivää. Myös edellisenä kesänä hän oli uusi työntekijä, joten - ei yhtään lomaa. Sitä edeltävänä kesänä Mikko suoritti loppuun rästiin jääneitä opintoja: ei lomaa. Koska Mikon nykyinen työsuhde loppuu vuodenvaihteessa, on jo tiedossa, että hänen mahdollisuutensa viettää palkallista kesälomaa lipuu vuoteen 2011. Ainakin sinne.

Onko oikein, että työsuhteen ensimmäisenä vuotena lomaa kertyy vähemmän kuin seuraavina vuosina? Kun tiedetään, että vuotta pitempiä työsuhteita ei yksinkertaisesti ole tarjolla läheskään kaikille? Tai että pätkätyöstä kertynyt loma on seuraavan työpaikan tarjoutuessa vain jätettävä pitämättä?

Koko lainsäädäntö pitää päivittää vastaamaan nykyisen työelämän todellisuutta. Tunnemme jo sukupuolivaikutusten arvioinnin ja ympäristövaikutusten arvioinnin. Lisäksi tarvitaan pätkätyövaikutusten arviointi, päväys, jota työelämätutkija Anu Suoranta on ehdottanut.

Aloitetaan vuosilomalaista: muutetaan lakia siten, että lomaa alkaa kertyä myös pätkistä. Ja että pätkätyöstä lomaa kertyy samassa suhteessa kuin vakityösuhteesta.

Elinkeinoelämän Keskusliitto on tyrmännyt pätkätyöläisten lomaoikeuksien parantamisen liian kalliina työnantajalle. Samaan aikaan pätkätyöt lisääntyvät juuri siksi, että ne ovat työnantajalle edullisia.

Vuosilomalakia uudistetaan paraikaa vihreän työministerin alaisuudessa. Vihreä puolue on kuitenkin jo nyt pävännyt työntekijöidensa lomaedut: kaikki puoluestoimiston työtekijät pääsevät jatkossa nauttimaan samoista lomaeduista.

Tässäpä haaste muille puolueille, samoin kuin ay-liikkeen työpaikoille. Pävätkää perässä.

Vihreä Lanka 24.10. 2009

Mitä yhteistä on omistajapolitiikalla ja ilmastopolitiikalla?

Vastaus on: ei juuri mitään, vaikka pitäisi olla. Selitän alla, miksi.

Eduskunnassa on tänään lähetekeskustelussa valtioneuvoston tulevaisuusselonteko. Tulevaisuuspolittisen selonteon (tuttavien kesken "Tusun") tarkoitus on luodata ilmasto- ja energiapolitiikan haasteita pitkällä aikavälillä, aina vuoteen 2050 saakka. Samoin siinä linjataan hallituksen kantoja sekä kansalliseen että kansainväliseen ilmasto- ja energiapolitiikkaan.

Kansainvälisen ilmastopolitiikan kannalta on harvoin eletty yhtä merkityksellisiä hetkiä kuin nyt. On seuraavista parista kuukaudesta kiinni, saadaanko Kööpenhaminassa joulukuussa aikaan kattava ja hyvä uusi ilmastosopimus.

Tuskin kukaan on eri mieltä siitä, että sopimus olisi aikaan saatava, erimielisyyksiä on kuitenkin vielä paljon liittyen sopimuksen sisältöön. Keskeinen kysymys on esimerkiksi se, miten paljon kehitysmaille luvataan rahallista apua ilmastonmuutoksen torjuntaan ja siihen sopeutumiseen ja miten sitovia rahoituslupaukset ovat.

Suomen kannalta tärkeä kysymys on, millaiseen hiilinielujen laskentajärjestelmään sopimuksessa päädytään. Laskentajärjestelmä vaikuttaa nimittäin siihen, kuinka paljon Suomen metsistä lasketaan niin kutsutuiksi hiilinieluiksi – jotka alentavat Suomen päästötasetta.

Ilmastopolitiikassa ei kansallista ja kansainvälistä tasoa voi oikein erottaa toisistaan. Ilmastopolitiikka myös kuuluu oikeastaan kaikille politiikan osa-alueille. Esimerkiksi kauppa- ja teollisuuspolitiikassa on mitä suurimmassa määrin kyse myös ilmastopolitiikasta.

Ajatellaanpa vaikka metsäkatoa ja suomalaisia suuryrityksiä. Tulevaisuusselonteossa todetaan, että vajaa viidennes maailman päästöistä tulee metsäkadosta ja metsien hiilivarastojen heikkenemisestä erityisesti kehitysmaissa.

Miksi metsiä hakataan? Esimerkiksi: jotta niiden paikalle voitaisiin istuttaa palmuöljy- tai eukalyptuspuuplantaaseja, joista valmistetaan polttoainetta ja paperia – suureksi osaksi edelleen kehittyneiden maiden markkinoille.

Helsingin Sanomat uutisoi taannoin laajasti Stora Enson toimista Brasiliassa. Jutussa todettiin, että Brasilian puuplantaaseista on tullut Storalle oikea kultakaivos. Puu kasvaa nopeasti, hakataan ja rahaa sataa.

Stora Enson suurin yksittäinen omistaja on Suomen valtio. Siis se sama valtio, joka hiki otsassa neuvottelee ilmastosopimuksesta Kööpenhaminassa, laatii ilmasto- ja energiastrategian sekä tulevaisuuselonteon ja yrittää muutenkin kaikin mahdollisin keinoin ehkäistä ilmastonmuutosta ja sopeutua siihen, mikä on väistämätöntä.

Vaikuttaakin siltä, että valtion omistajapolitiikalle olisi syytä tehdä oma ilmasto- ja energiastrategiansa!

Aina prosentti kulttuurille!

Vihreiden saavutuksia viime kevään budjettineuvotteluissa oli muun muassa niin sanotun kulttuuriprosentin kirjaaminen kaupungin strategiaohjelmaan vuosille 2009-2012. Periaatteen mukaan kaikissa kaupungin julkisissa rakennushankkeissa prosentti kustannuksista käytetään kulttuuriin ja taidehankintoihin. Prosenttiperiaatteen ansiosta atkossa taideteoksia näkyy entistä enemmän yhteispihoilla, leikkipuistoissa, rappukäytävissä ja muissa julkisissa tiloissa.

Ehdotin prosenttiperiaatteen kirjaamista strategiaohjelmaan, koska halusin varmistaa, ettei kulttuuriin ja taiteeseen satsaaminen laman aikana unohdu. Prosentti kaikista rakennus- ja investointihankkeista on merkittävä satsaus kulttuuriin ja taiteentekijöiden tukemiseen. Kirjauksen ansiosta Jätkäsaaren, Kalasataman, Kruunuvuorenrannan, Länsisataman ja Töölönlahden rannan projektialueet tietävät työtä paitsi rakennusalalle, myös taiteilijoille.

Prosenttiperiaatetta noudatetaan tilaamalla taiteilijoilta taideteoksia ja ympäristötaidetta. Periaate takaa, että esteettiset arvot huomioidaan jo uuden asuinalueen rakentamisvaiheessa. Julkisiin tiloihin kuten kirjastoihin, kouluihin tai terveysasemille voidaan taulujen ja veistosten lisäksi sijoittaa väliaikaisia ja liikuteltavia valo-, ääni tai videotaiteellisia teoksia, kuten videoteos sosiaalitoimiston aulassa, nuorten performanssi Tallinnanaukiolla, poikkitaiteellinen musiikkiteos Opintoputkessa tai valoteos Kaisaniemenpuistossa. Taideteoksella voi olla ympäristössä myös käytännöllinen merkitys. Veistos voi olla lasten kiipeilyteline tai valoteos lisätä puiston turvallisuutta.

Strategiaohjelman kirjauksen mukaan prosenttiperiaatetta sovelletaan paitsi taidehankintoihin, myös kulttuuriprojektien rahoittamiseen. Esimerkiksi Kalasataman alueella kaupunki rahoittaa ympäristötaiteellisia, rakennusprojektin myötä vaihtuvia projekteja. Kulttuuriprosentilla on siis mahdollista rahoittaa paitsi pysyviä teoksia, myös väliaikaisia ja vaihtuvia teoksia, kuten ympäristötaidetta, liikuteltavia graffittiseiniä tai hetkellisiä performansseja.

Taide kuuluu kaikille. Prosenttiperiaate tuon tämän Helsingin Juhlaviikkojen sloganin todemmaksi kuin koskaan. Kaikilla helsinkiläisillä pitää olla arjessaan mahdollisuus esteettisiin elämyksiin. On tärkeää, että jokapäiväinen ympäristö on paitsi toimiva, myös merkityksellinen ja kaunis.